Avohakkuuta ei ole syytä lopettaa ekologisuuden takia

Hakkuukypsä, täysikasvuinen kuusikko. Kuva: Krista Kimmo

Avohakkuun ekologiaa parjataan syyttä, mutta jatkuvaa kasvatusta voisi Suomessa lisätä. ”Ainoana metsänkasvatuksen menetelmänä en hyväksyisi kumpaakaan. Oleellista on tasapaino”, sanoo Luonnonvarakeskuksen tutkija Sauli Valkonen.

Suomessa on tarjolla kaksi metsänkasvatuksen tapaa: avohakkuisiin perustuva jaksollinen ja metsän pysyvään peitteisyyteen perustuva jatkuva kasvatus. Luonnonvarakeskuksen tutkija Sauli Valkonen ei hyväksyisi näistä kumpaakaan ainoaksi vallitsevaksi menetelmäksi.

Avohakkuuta on helppo arvostella luonnon tuhoamiseksi. Kasvitieteilijä ja luontokirjailija Seppo Vuokon mukaan hakkuiden jälkeiset aukeat ovat kuitenkin tärkeitä luonnon monimuotoisuuden kannalta.

Uuden puuston syntymisen lisäksi ne ovat tärkeitä elinympäristöjä monille perhosille, hyönteisille ja putkilokasveille. Jopa jotkut maatalousympäristöjen heikentymisestä kärsineet perhoset ovat löytäneet uuden kodin hakkuuaukoilta.

Metsän kasviston monimuotoisuudesta suuri osa on maaperässä kaiken aikaa siemeninä. Kun metsä on täysikasvuinen ja täynnä kasvavia puita, kaikki kasvilajit eivät pääse kasvamaan, mutta avohakkuu antaa niiden päästä jälleen kasvuun.

Samoin täysikasvuisen metsän lajisto säilyy avohakkuun jälkeen siemeninä maaperään odottamaan, että metsä kasvaa jälleen täyteen.

”Monet hyönteiset ja yli puolet päiväperhosistamme käyttää nuoria metsiä lisääntymisalueinaan, mikä osittain korvaa vanhojen niittyjen katoa. Linnuista muun muassa pikkulepinkäinen hyötyy avohakkuista. Kun aukko umpeutuu, eliöt siirtyvät viereiselle aukolle”, Vuokko toteaa.

Avohakkuuala on alle prosentin Suomen metsistä

Avohakkuumetsätalouden ekologisuuden kannalta oleellista on, että niitä ei tehdä liikaa. Näin metsäluonnossa siirtymään kykenevät lajit myös voivat siirtyä itselleen sopiville elinympäristöille.

Suomessa avohakkuita tehdään tällä hetkellä 0,5–0,7 prosenttia metsäpinta-alasta vuosittain. Suurin osa puusta korjataan eteläsuomalaisista yksityismetsistä, missä hakkuuaukkojen koko on keskimäärin vain 1,4 hehtaaria.

Avohakkuita arvostellaan myös siksi, että ne hävittävät marjat, kuten mustikan. Todellisuus on kuitenkin Vuokon mukaan päinvastainen: avohakkuu tuo niille elinvoimaa.

Mustikka lisääntyy tiheässä metsässä kasvullisesti. Se tarkoittaa, että yksi ainoa mustikka voi kasvustollaan peittää jopa aarien alan, vaikka näyttääkin siltä kuin jokainen varpu olisi oma kasvinsa.

Kun maa avohakkuun jälkeen muokataan, tällainen yhden mustikan muodostama kasvusto – siis klooni — rikkoontuu ja varvut pääsevät jälleen lisääntymään myös siemenistä.

Tämä on edellytys sille, että mustikka ja puolukka voivat lisääntyä siemenistä, eli uusiutua geneettisesti. Se taas on evoluution edellytys. ”Uusi siemensyntyinen taimiaines on evoluution eli lajien kehityksen perusta”, Vuokko muistuttaa.

Sauli Valkonen. Kuva: Krista Kimmo
Tutkija Sauli Valkonen ei haluaisi kumpaakaan metsänkasvatustapaa, avohakkuisiin perustuvaa metsätaloutta tai jatkuvaa kasvatusta, ainoaksi vallitsevaksi metsänkasvattamisen tavaksi. Kuva: Krista Kimmo

”Jatkuvaa kasvatusta voisi lisätä”

Valkonen kuitenkin lisäisi jatkuvan kasvatuksen osuutta. ”Tällä hetkellä olisi ekologian kannalta hyvä lisätä pysyvästi peitteisiä metsiä. Meillä ei nyt oikeastaan ole varmasti peitteisinä pysyviä metsiä muualla kuin suojelualueilla”, Valkonen sanoo.

Jatkuvan kasvatuksen metsä ei useinkaan näytä kovin peitteiseltä, ainakaan jos siltä halutaan rahallista tuottoa. Ihmisen maisemamielipiteiden suhteen näin voi olla, mutta ekologian kannalta ihmisen silmä ei riitä.

”Kyllä se kuitenkin ekologian kannalta on riittävän peitteinen. Puuston alapuolella kasvavaa alikasvosta on enemmän, kun taas avohakkuumetsätaloudessa se usein jopa raivataan pois ennen hakkuuta”, Valkonen sanoo.

Lisäksi jatkuvan kasvatuksen metsässä puut kasvavat eri pituisina, jolloin latvuskerroksia on useita, mikä myös lisää peitteisyyttä.

Avohakkuukin kehittyy

Avohakkuu myös kehittyy menetelmänä. Hakkuualueet muotoillaan maaston mukaan ja aukolle jätetään säästöpuuryhmiä metsänomistajan toiveiden ja eliöiden elinolojen kannalta sopiviin paikkoihin.

Aikanaan lahoavat säästöpuuryhmät ja esimerkiksi tekopökkelöt ovat lisänneet monille lajeille elintärkeän lahopuun määrää. Uhanalaistutkijoiden mukaan se on jopa suurin yksittäinen syy sille, että uhanalaisten lajien osuus kartoituksissa tutkituista lajeista on kääntynyt laskuun jo ennen vuotta 2010.

Hakkuuaukea ei parina ensimmäisenä vuotena tietenkään näytä kauniilta. Mutta tilanne korjautuu nopeasti. Muokkauslaikut peittyvät ja taimikko on melkein kaksimetrinen jo viidessä vuodessa. Kymmenessä vuodessa 3–4 metriä pitkät taimien oksat alkavat tapailla toisiaan, jolloin aluskasvillisuus joutuu varjoon ja alkaa vaihtua metsän lajistoksi. Varvikko toipuu entiselleen.

Vuokko kuitenkin korjaisi metsätaloudessa pari seikkaa. ”Maanmuokkaus on usein liian tehokasta. Laikkuja tehdään enemmän kuin on tarpeen”, sanoo Vuokko.
Myös päätehakkuiden välistä kiertoaikaa Vuokko pidentäisi.

Vuokko toivoo, että ihmiset selvittäisivät metsäasioita enemmän retkeilemällä talousmetsissä. ”Siinä näkee, kuinka rikas metsäluonto on. Kansallispuistoista syntyy kovin väärä kuva Suomen luonnosta”, sanoo Vuokko.

Artikkelissa on käytetty lähteenä TerveMetsä-lehden juttua Avohakkuu sopii Suomen metsiin, joka löytyy täältä.


Metsätaloudesta forest.fi-sivulla

Luonnon monimuotoisuudesta forest.fi-sivulla


 

Kirjoittaja

Hannes Mäntyranta

Kirjoita kommentti