Mäntynummen koulun 7C-luokka päätti lukuvuoden laavulla
Lohjan Karnaisten metsä raikui, kun Mäntynummen seiskaceet saapuivat metsän keskelle. Luontohavaintojakin ehdittiin tehdä läpi yön.
Kun Mäntynummen koululla mietittiin, mitä hauskaa voitaisiin tehdä viimeisenä koulupäivänä, luokanvalvoja Pirjo Piesala sanoi 7C-luokalleen – 12:lle 13–14-vuotiaalle pojalle – että ”voimmehan me mennä muiden seiskaluokkien kanssa pallokentällekin, mutta jos haluatte, niin voisin kyllä lähteä teidän kanssanne myös yöretkelle metsään”.
Ehdotusta voisi luonnehtia retoriseksi. Harvoin on ”kyllä” ollut yhtä yksimielinen.
Hanke ei silti ollut aivan yksinkertainen. Metsään ei mennä noin vain, eikä varsinkaan kun kyseessä on murrosikäisen poikalauman yöretki.
Ensiksi pitää miettiä yöpyminen. Siihen sopi koulun puolijoukkueteltta.
Sen pystytystä harjoiteltiin etukäteen koulun pihalla. Retkellä pystytys on poikien tehtävä, ja he osallistuivat harjoituksiin innolla.
Toiseksi oli ruoka. Koska kyseessä oli koulupäivän korvike, jokainen sai koululta mukaan eväspussin, jossa oli mehu, omena, jogurtti ja kinkku-juustosämpylä. Sillä ei pitkälle potkita.
Opettajan varmimpia vetonauloja on letunpaisto. Sitä varten mukaan otettiin kaksi Trangia-keitintä, paistinpannua ja lastaa, jotka löytyivät koulun varastosta. Opettaja taas teki etukäteen kotonaan valmiin lettutaikinan kolmeen puolentoista litran pulloon sekä hankki paistorasvan.
Lisäksi sovittiin, että jokainen poika tuo mukanaan tarvitsemansa grillimakkarat ja muut ruoat.
Kun näistä selvittiin, piti vielä miettiä, onko tavaraa oikea määrä. Se kaikki piti nimittäin kantaa käsin laavupaikalle, ja kantavia käsiä piti olla riittävästi. Asiaa helpotti hyvä sää; arveltiin, että telttakamiinaa ei tarvitse ottaa mukaan, mikä olikin oikea päätös.
Metsäretki on myös byrokratiaa
Mutta retkeen liittyy vielä paljon muutakin, mitä ei ensi hätään tule ajatelleeksi. Kaikenlaista byrokratiaa, mutta perin tarpeellista.
Ensinnä, jokaisen pojan vanhemmilta pitää hankkia suostumus yöretkeen. Piti hankkia vanhempia kuljetuksiin ja luvat päästää pojat uimaan. Oli selvitettävä sairaudet, allergiat, erityisruokavaliot, lääkkeiden tarpeet ja muut erityiset seikat. Oli kerättävä vanhempien ja poikien puhelinnumerot. Tätä retkeä varten oli vielä kysyttävä suostumus valokuvaamiseen, kuvan julkaisemiseen ja esiintymiseen muutenkin tässä artikkelissa.
Yksi päivän päätavoitteita on ryhmäytyminen ja sitä varten pojat miettivät ryhmätöinä, mitä illan mittaan voitaisiin tehdä: ongintaa, makkaranpaistoa, uintia. Samalla mietittiin hyvän retken pelisääntöjä, joita syntyi viisi.
Ensimmäisen mukaan toisia ei kiusata. Toisen mukaan kaikki osallistuvat kaikkiin töihin. Kolmannen mukaan opettajan sana on ehdoton laki, koska opettaja on myös vastuussa kaikesta retkellä tapahtuvasta. Neljännen mukaan leiristä ei lähdetä muuten kuin opettajan nimenomaisella luvalla ja viidennen mukaan luontoa ei roskata.
”Milloin mennään nukkumaan”, oli poikien kannalta kiinnostavin kysymys. Pohjat löi opettaja: ”Noo, ei minusta nyt kovin myöhään voi valvoa, mutta olisko neljältä mitään.” Yllättävän reilu ehdotus hyväksyttiin heti.
Lisäksi sovittiin, että energiajuomia ei oteta mukaan ja retkelle mennään kavereiden, ei kännyköiden kesken. Säännöt sovittiin yhteisesti ja jokaisen oli ne hyväksyttävä, muuten retkelle ei olisi lähdetty. Tämä ei tuottanut ongelmia.
Lisäksi mukaan piti saada opettajan lisäksi toinen aikuinen. Tämä toinen aikuinen voi olla joku vanhemmista, mutta tällä kertaa sellaiseksi valikoitui tämän artikkelin kirjoittaja.
Kovin juttu oli puolijoukkueteltta
Viimein koitti odotettu päivä, viime viikon torstai. Pojat ja muutama vanhempi autoineen kokoontui Mäntynummen koululle kello 18, mistä lähdettiin Lohjan Kisakallion eteläpuolella sijaitsevaan Karnaisten metsään.
Karnaisten metsä on Lohjan kaupungin omistuksessa oleva suojelualue, jonne on rakennettu retkeilyreittejä ja laavuja yöpymispaikoiksi. Laavuilla on tulipaikat ja WC:t.
Suuntana oli Sorvalammen laavu. Kävelymatkaa oli 2,5 kilometriä ja se oli jälkikäteen ajateltuna aivan sopiva matka: ei liian pitkä mutta ei liian lyhytkään. Riittävän kaukana tiestä, niin ettei kukaan viitsinyt kesken kaiken takaisin lähteä, mutta ei niin kaukana, että kantamisesta olisi tullut liian raskasta.
Vaelluksen kovin työ oli puolijoukkueteltan kantaminen. Siihen tarvittiin kaksi poikaa ja vuoroja vaihdettiin muutamaan otteeseen.
Sää oli lievästi sanottuna kesäinen. Hiki virtasi, ja kun saavuttiin perille puoli seitsemän maissa, ensimmäinen tehtävä oli mitä luonnollisimmin uiminen. Siihen osallistuivat kaikki, osa uimalla ja osa seuraamalla.
Kalaa tuli, ja perkauskoulu
Uimisen jälkeen sytytettiin tulet laavulle. Polttopuut otettiin puuvajasta, joka on Lohjan kaupungin varustamana. Vajassa oli myös saha ja kirves, jota tarvittiin, samoin kuin apulaisjohtajan mukanaan tuomaa retkikirvestä ja puukkoa.
Kirveen käyttäjiä löytyi jonoksi asti. Pilkonta jatkui koko yön, vaikka pientä puuta tarvittiin vain alussa. ”Kun noi pienet palaa mukavammin”, perusteli Miikka Hietala.
Samalla alkoi teltan pystytys. Se sujui yhteistyöllä hyvin.
Vuorossa oli onginta. Mukana oli kaksi koulun varastosta löytynyttä mato-onkea ja Tuomas Koskisen edellisiltana syötiksi kaivamat kahdeksan kastematoa.
Kalastus alkoi kahdeksan maissa ja jatkui melkein puoleen yöhön. Kalaa myös saatiin, kokonaista 13 ahventa. Muutama pojista osallistui perkausopetukseen, johon kuului kaksi oppituntia: ahvenen tavanomainen perkaaminen ja nyljentä.
Ahvenet myös syötiin. Ne paistettiin makkaratikussa nuotiolla, joskin ongelmia aiheutti se, että suolaa ei oltu ymmärretty ottaa mukaan.
Pojat ratkaisivat ongelman sipseillä, joissa tunnetusti on runsaasti suolaa, ja joita porukalta löytyikin yllättävän paljon. Keksittiin uusi ruokalaji: perunalla täytetty ahven.
Luonto hiljeni…
Opiskeluosuudessa tutustuttiin luonnon vuorokausirytmiin. Porukka jaettiinkin partiojoukkueisiin, joista kuhunkin kuului kaksi poikaa. Kunkin parin piti sovittuna kellonaikana käydä metsässä selvittämässä samat asiat.
Ensimmäinen partiokierros yhdeksältä oli ”Karppisen” ja ”Hellstenin”, eli Severi Karppisen ja Niko Hellstenin. Heidän havaintojensa mukaan muurahaiset olivat liikkeellä, järvellä oli hyönteisiä paljon, laulavia lintuja kuului kaikkiaan viisi erilaista, aurinko oli laskenut, mutta kulku onnistui silti hyvin ilman lamppua. Kukkien terälehdet olivat kääntyneet suppuun.
Seuraava kierros kello kymmeneltä oli ”Hietalan” ja ”Oksasen”, eli Miikka Hietalan ja Jesse Oksasen. Heidän havaintojensa mukaan muurahaiset olivat edelleen liikkeellä, mutta hyönteisiä oli järven päällä enää vähän. Kulku onnistui ilman lamppua.
Kymmenen jälkeen joku keksi, että miksi ihmisen muka pitäisi uida vain päivällä. Eikä aikaakaan, kun järvi oli taas väärällään pulputtavia pojanpäitä.
Kello 11:n partiovuoroon ei riittänyt poikia, mutta nuotiopäätös oli yksimielinen: se on nyt opettajan vuoro. Ensimmäinen havainto oli uutinen: muurahaiset olivat painuneet unten maille. Järvellä ei ollut hyönteisiä ollenkaan, mutta maalla niitä oli sitä enemmän, minkä saattoi havaita ilman partiokierrostakin.
Laulavia lintulajeja oli kolme ja metsätähden terälehdet olivat edelleen auki. Kulku onnistui ilman lamppua.
…ja heräsi
Kello 12:n vuoro oli ”Koskisen” ja ”Huuhtasen”, eli Tuomas Koskisen ja Jesse Huuhtasen. Heidän havaintojensa mukaan muurahaiset, tai ainakin muurahainen, olivat jälleen heränneet ja liikkeellä, mikä epäilytti opettajaa mutta merkittiin havaintokirjaan, koska muutenkaan ei voi menetellä. Järvellä oli hyönteisiä vähän eivätkä linnut laulaneet.
12:n jälkeen alkoivat Tuomaksen hirmuiset Takametsien kummitusjutut, joissa Lauri Pettersson seikkaili hämmentävissä maailmoissa. Nuotiolla naurettiin katketakseen.
Kello kahden vuoro oli ”Lindströmin” ja ”Nuottiahon”, eli Tuomas Lindströmin ja Sampo Nuottiahon. Heidän havaintojensa mukaan se yksikin muurahainen oli kadonnut, järvellä oli hyönteisiä vähän mutta kulku onnistui edelleen ilman lamppua.
Ja olipa vielä kolmen vuoro, se oli ”Jäälinnan” ja ”Hietalan” – siis Aleksi Jäälinnan ja jälleen Miikka Hietalan. Muurahaisia ei havaittu, mutta hyönteisiä oli järvellä vähän. Sen sijaan linnut olivat heränneet, eri lauluääniä kuului kaksi. Opettaja kuitenkin muistutti, että ne ovat varmaan eri lajeja kuin ne viimeksi laulaneet.
Ja kulku, se onnistui edelleenkin ilman lamppua.
Aamulla – niin, väsytti
Koitti aamu, ei ehkä ankea, mutta ilmassa oli aistittavissa väsymyksen makua. Tuli oli palanut koko yön ja aamukahvit saatiin nopeasti keitettyä. Joillekin maistui makkara, vieläkin.
Sopimuksen mukaan olisimme olleet parkkipaikalla kello yhdeksän. Sopimus täytettiin enemmän kuin sataprosenttisesti: kantamukset rojautettiin maahan jo ennen kahdeksaa.
Silti leiripaikka jätettiin siistimpään kuntoon kuin se oli sinne saavuttaessa. Kaikki poltettava poltettiin ja loput roskat kannettiin pois.
Paluumatkalla joku kehitti laulun luokkatoveristaan Severistä. Sävel oli iskevä, samoin sanoitus, joka tosin koostui vain yhdestä sanasta: Seeveeri, Seeveeri. Pitkään se silti kesti.
Parkkipaikalla vaihdettiin opettajan johdolla mielipiteitä retkestä. Kaikki olivat tyytyväisiä, mutta kun kysyttiin, mihin erityisesti, aika harva osasi sanoa mitään. Yksi sanoi, että parasta oli nuotiolla istuskelu, yksi naureskeli, että ”ei mikään”.
Keskusteltiin myös siitä, kuinka sääntöjä oli noudatettu, eikä kenelläkään ollut sen suhteen valittamista. Apulaisjohtajan kannalta poikien hyvä käytös, suoruus ja reippaus oli upeaa. Reippaus ehkä liiankin: tämänikäisten poikien energisyys jaksaa hämmästyttää aina.
Maailma voidaan ehkä vielä pelastaa.
”Tämä on paras tapa ryhmäytyä”
Opettaja Piesalan mukaan tällainen retki on paras tapa ryhmäytyä. ”Ei tarvita mitään erityisiä leikkejä. Riittää ottaa yhdessä vastuu tavaroiden kantamisesta leiripaikalle, pystyttää ja purkaa teltta, hoitaa nuotio ja istua sen ympärillä rupattelemassa. Siitä syntyy ryhmä kuin itsestään”, Piesala sanoo.
Piesalan mukaan metsässä yöpyminen on useimmille nuorille uusi ja kaikille harvinainen elämys. Ja sitä se oli seiskaceellekin: kysyttäessä vain muutama poika sanoi yöpyneensä aiemmin metsässä.
”Kokemus jää mieleen ja sitä kautta arvostus luontoa kohtaan syntyy kuin itsestään, varsinkin jos retki on johdettu hyvin”, Piesala sanoo.
Retkellä opettaja ja oppilaat oppivat kaikki tuntemaan toisiaan paremmin. Verrattuna siihen, että oltaisiin luokkahuoneessa perinteisissä rooleissa, retki tuo esiin uusia ominaisuuksia niin oppilaista kuin opettajastakin ja tällaisesta syntyvä inhimillinen ymmärrys on meidän olemassaolomme perusta.
”Ja varsinkin tällaiselle virkeälle poikaluokalle metsä tarjoaa hyvän mahdollisuuden purkaa energiaa hyvällä tavalla”, Piesala sanoo.
Kirjoita kommentti