Näkökulma

Metsäakateemikon blogi: Aika muuttaa lapsuuden metsäsuhdetta, mutta tuoksut säilyvät väkevinä

Kirjoittaja

Suvi-Anne Siimes

Metsä ja puut ovat kuuluneet Suvi-Anne Siimeksen sielunmaisemaan lapsuudesta asti. Suhde metsään tiivistyi kuitenkin vasta metsässä kulkevan puolison myötä. Työeläkevakuuttajat TELA ry:n toimitusjohtajana toimiva Siimes on Päättäjien Metsäakatemian neuvottelukunnan puheenjohtaja. Hän osallistui Päättäjien Metsäakatemian kurssille syksyllä 2017.

Olen syntynyt ja kasvanut suuressa kaupungissa. Metsä ja puut ovat kuuluneet sielunmaisemaani siitä huolimatta lapsesta asti. Se on äitini ansiota. Hän oli kotoisin Kainuun perukasta ja piti satujen lukemisesta. Puita oli paljon myös lapsuudenkotini lähimaastoissa. Mutta metsät tulivat tutuiksi saduista ja tarinoista. Ja hieman myöhemmin myös maalla sijainneen mummolani maisemista ja tuoksuista.

Metsä oli minulle silti suuren osan lapsuuttani ja nuoruuttani pääosin vain metsän reuna. Siis paikka, johon mummolan pirtin ikkunasta näkynyt pelto loppui ja jossa maiseman väri vaihtui toiseksi.

Sellaiselta metsä näytti myös kouluvuosieni piirustuksissa ja vesiväritöissä. Niissä oli usein etualalla kasveja ja ainakin yksi läheltä kuvattu puun runko. Niiden takana oli pelto tai niitty. Ja sen takana tummana piirtynyt metsä ja sen taivasta vasten tarkasti erottunut latvusto.

Pienenä sain mennä metsän sisäpuolelle vain aikuisten kanssa. Ja koska olin monilapsisen perheen esikoinen, vanhempani ehtivät sinne kanssani vain harvoin. Tilanne oli sama myös maatalon töissä kiinni olleiden mummin ja ukin kanssa.

Siksi metsä oli pääosan lapsuuttani juuri siellä, minne sen piirsin myös kouluvuosieni piirustuksissa: pellon takana maiseman reunassa. Jossain siellä, minne saatoin kyllä kaivata, mutta vain harvoin mennä. Ja josta ilmaantui etenkin vanhempieni kesäpaikassa aina tietynlaisella kelillä pellon reunaan syömään peura tai kaksi, joskus harvoin myös hirvi.

Muistan silti lapsuuteni metsästä monta asiaa. Suopursujen tuoksun ja mummolan uimarantamatkaan sisältyneet pitkospuut. Suuret sudenkorennot ja korkeina kasvaneiden honkien rungot. Ja metsälähteeseen – hetteeseen – rakennetun maidonjäähdytyspaikan, joka oli tarpeen siinä maailmanajassa, jossa maito vietiin suurissa tonkissa ison tien varteen maitolaiturille kesäkuumillakin vain kerran vuorokaudessa.

Varsinaisesti metsä tuli minulle kuitenkin tutuksi vasta siinä vaiheessa, kun aloin seurustella nykyisen puolisoni kanssa.

Puolisonikin on kotoisin kaupungista. Hänellä oli kuitenkin jo lapsena ja nuorena paljon erilaisia luontoharrastuksia ja hän oli siksi sinut myös metsissä kulkemisen kanssa. Metsään hän minutkin vei. Ja siitä lähtien olen kulkenut metsissä hänen kanssaan.

Olen kulkenut mieheni kanssa paljon Etelä-Suomen metsissä. Ja kotimmekin oli vuosia yhden sellaisen reunassa.

Myöhemmin aloimme kulkea enemmän vesillä. Siksi sisäinen metsäni ei ole enää aikoihin sijainnut pellon reunassa. Se levittäytyy nyt hiekkapohjaisena mäntykankaana keskellä merta sijaitsevassa suuressa saaressa. Tai pienenä tervaleppämetsikkönä ulkomeren reunassa.

Pienissä saarissa tulee eteen aina silloin tällöin myös minimaalinen hillasuo. Suopursu tuoksuu väkevänä sielläkin, yhdessä merituulen kanssa.

Kirjoita kommentti