Näkökulma

Päättäjien Metsäakatemian blogi: Reipasta pöhinää ja meininkiä metsäalalle

Kirjoittaja

Reijo Karhinen

Päättäjien Metsäakatemia täyttää 20 vuotta ja julkaisee sen kunniaksi metsäakateemikoiden ajatuksia kerran kuussa. Pääjohtaja Reijo Karhinen osallistui Metsäakatemiaan vuonna 2003. Karhinen on Metsäakatemian neuvottelukunnan puheenjohtaja.

Karhinen_Reijo

On Vappu. Helatorstaihin on aikaa neljä yötä. Silloin alkaa perhe Karhisen kevään 2016 taimenistutusurakka. Konehallissa odottaa yli 20 000 kuusen ja männyn tainta.

Kevään istutustyömaamme sijainti on historiallinen. Istutettavan alueen halkaisee Salpalinja. Tuo vuosina 1940-41 ja 1944 rakennettu puolustuslinja, edelleen Suomen suurin yksittäinen rakennustyömaa. Keskimäärin kolme tonnia painavia kiviä vieri vieressä. Ja vähän etäämmällä syvät juoksuhaudat. Siinä sitä on istutustöiden lomassa kerrottavaa lastenlapsille.

Salpalinja vie ajatukset noin 75 vuotta taaksepäin. Entä saman verran vuosia eteenpäin? Lastenlapsemme ja heidän lapsena ovat ehkä juuri noina aikoina teettämässä seuraavan päätehakkuun. Luotan vakaasti siihen, että metsäsektori on suomalaisen hyvinvoinnin kivijalka myös silloin. Menestyksiä muilla alueilla voi tulla ja mennä, mutta metsä ja siihen liittyvä osaaminen, ovat ja pysyvät. Ei kuitenkaan ilman määrätietoista työtä. Metsäteollisuutemme uusi kehityspolku, jonka nyt olemme uudelleen löytäneet, on lupaava, lähes rajattomia mahdollisuuksia avaava.

Metsävarojen hyödyntäminen ei ole pelkästään metsänomistajan ja metsäteollisuuden asia. Yhdestä metsäsektorin viennistä saadusta eurosta jää paljon enemmän Suomeen kuin monista muista tuotteista, joiden valmistamiseen käytetään ulkomailta tuotuja tarvikkeita. ETLAn tutkijat ovatkin laskeneet, että kaupassa myytävän kakkosnelosen arvosta vain puolet menee metsänomistajalle ja valmistajalle. Toinen puoli menee kaupalle, logistiikalle ja hieman voimayhtiölle. Karkeasti voi sanoa, että kolmannes arvosta menee metsänomistajan kukkaroon, kolmannes kaupalle ja vain noin viidennes sahalle. Niin, ja sata prosenttia arvosta jää Suomeen.

Koko Suomi elää sitten Salpalinjan rakentamisen ajan suurinta murrostaan. Suomi ei ole se sama, johon synnyimme. Maailma ei enää toimi juurikaan niillä pelisäännöillä, joiden puitteissa olemme tottuneet menestymään. Kun Suomi ja maailma ovat muuttuneet, on jäljelle jäänyt iso määrä identiteettinsä kadottaneita, yhteisöjä, organisaatioita, jopa yrityksiä. Monelta osin tilanteemme näyttäytyy lopputaisteluna vanhan Suomen puolesta. Asemasotaa vallasta käydään omista intresseistä lähtien, tuuma kerrallaan. Voimakas murros on samalla omiaan synnyttämään positiivista kehitystä estävää vastakkainasettelua.

Tunnistan laajalla metsäsektorillakin piirteitä edellisestä. Toimialan perinteet ovat vahvat ja syvälle juurtuneet. Reagointikykymme suhteessa muutoksen välttämättömyyteen voi muodostua liian hitaaksi. Otanpa jonkun esimerkin. Metsäteollisuuden läsnäolo Suomessa on hyvinvointimme elinehto. Olemmeko yhteiskuntana tehneet kaikkemme sen tasapuolisten kilpailuedellytysten varmistamiseksi? Käsite laiton lakko on herkkä aihe. Sen ymmärrän. Rohkenen kuitenkin kysyä, miksi niitä on meillä ja miksi vielä niin paljon enemmän kuin metsäteollisuutemme keskeisessä kilpailijamaassa, Ruotsissa. Metsäteollisuus on niitä harvoja, joka Suomeen investoi ja juuri täällä työllistää. Se varmasti ansaitsisi paremman kilpailykyvyn sekä ennustettavamman toimintavarmuuden.

Entä metsätilojen tilakoko? Ymmärrämmekö varmasti, miten valtavan suuresta ongelmasta on kyse? Jotta Suomi voisi elää metsistä myös vuosikymmenten päästä, metsätilojen koko on saatava merkittävään nousuun. Kyse on mitä suurimmassa määrin puuraaka-aineen saatavuuden turvaamisesta pitkällä aikavälillä. Tilakoon on oltava sellainen, että myös tulevaisuuden metsänomistajan on oltava oleellisen riippuvainen metsätuloista. Vain silloin hän myy puuta säännöllisesti.

Suomi on järjestöjen ja organisaatioiden luvattu maa, niin myös metsäala. Metsä on uusiutuvaa, entä kaikki sen ympärille rakentuneet rakenteet? Tiedän, että herkkä on tämäkin aihealue. Suomalaisten metsään liittyvä identiteetti kaipaa sekin kuitenkin päivittämistä. Kauan sitten muovautuneet järjestöt, organisaatiot ja toimintamallit eivät saa omia sitä. Tässä ajassa hyvin puhuttu teema on ”paikallinen sopiminen”. Mitä se tarkoittaisi metsäalalle sovitettuna? Metsänhoitoyhdistysten uusiutumisprosessi on ollut ehkä onnistuneita askeleita tähän suuntaan.

Tarvitsemme reipasta pöhinää ja meininkiä koko metsä-brändin ympärille. Tulevat digiajan metsänomistajat odottavat saavansa samanlaista palvelua kuin he muilla elämän alueilla ovat jo tottuneet saamaan. Tällä hetkellä vain 10 prosenttia metsänomistajista on asunut koko ikänsä isossa tai suurehkossa kaupungissa. Jo 15 vuoden kuluessa ”paljasjalkaisten” kaupunkilaismetsänomistajien osuus nousee 45-55 prosenttiin.

Osaako metsäala puhutella, motivoida ja myydä palvelujaan näille tulevaisuuden metsänomistajille? Yksi merkittävimmistä tiikerinloikista on otettava jo nyt asiakaskokemuksen tuottamisessa. Niin metsäyhtiöillä kuin metsäalan eri organisaatioilla on tältä osin pitkä matka kuljettavanaan. Toisaalta se on samalla suuri mahdollisuus.

Metsänomistajana oppii ajattelemaan asioita yli huomisen. On ymmärrettävä nähdä hetkeen, jolloin lapset ja lapsenlapset hyötyvät siitä, mitä olet aikanasi uudistanut.

3 kommenttia “Päättäjien Metsäakatemian blogi: Reipasta pöhinää ja meininkiä metsäalalle” artikkeliin

Tapani Tulkki sanoo:

Reijo Karhinen kirjoittaa hyvin metsäalan aikajänteestä ja metsänomistajien muuttumisesta. Minut ainakin panee miettimään Karhisen huomio, että ”Jo 15 vuoden kuluessa ”paljasjalkaisten” kaupunkilaismetsänomistajien osuus nousee 45-55 prosenttiin.” Pysyvätkö palvelut perässä ja puhummeko tuolloin ns. samaa kieltä omistajien ja palveluntarjoajien välillä?

Antti Haapamäki sanoo:

Kiitos Reijolle mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Itsekin olen metsänomistaja ja aktiivinen metsäasioissa puuhaaja. Minullakin odottaa kuusentaimet istuttamista, mutta pienemmässä mittakaavassa.
Odotan suurella mielenkiinnolla sukupolvenvaihdoshuojennus ratkaisua. Jos se toteutuu suunnilleenkaan siten kun ollaan ennakoitu, se on hyvä juttu. Se tulee aktivoimaan sukupolvenvaihdoksia ja tulee lisäämään puuta markkinoille ja yhteiskunnallemme Reijon kirjoituksessa kerrotulla tavalla rahavirtoja, työpaikkoja ja monenlaista toimeliaisuutta. Tämä auttaa OP:n pyrkimystä aktivoitua ja vahventaa asemaamme parhaana metsänomistajapankkina.

Heikki Smolander sanoo:

On ymmärrettävää, että lähestyt asemasi takia metsäasioita positiivisessa hengessä: Murroksessa ollaan, mutta pöhinällä ja meiningillä selvitään.

Väitämme kuitenkin, ettei metsäalan ongelma ole pöhinän ja meiningin puute. Molempia on liikaa tai ainakin riittävästi. Hallinnon osalta viimeaikaiset kuviot indikoivat tätä. Kemera-lain muutosta alettiin valmistella jo ennen kuin uusi laki ehti astua voimaan. Metsäkeskus ilmoitti hiljan, että tukihakemukset voi vihdoin jättää sähköisesti. Seuraavalla viikolla se ilmoitti, ettei tukihakemuksia enää oteta vastaan varhaishoidon ja nuorenmetsänhoidon osalta. Myöntövaltuudet olivat menossa tappiin tilanteessa, kun näiden töiden sesongit olivat käsillä.

Olemme samaa mieltä kanssasi, että metsätilojen koko on perustavaa laatua oleva ongelma. Metsänomistajan puunmyyntitulot ovat keskimäärin n. 3000 euroa vuodessa. Tavoite, että metsää omistavien toimeentulo on riippuvainen metsätuloista, on todella kaukana. Sen sijaan, että siihen käytäisiin käsiksi sellaisin politiikkatoimin, jotka lisäävät pienten metsätilojen tuloa myyntiin, Sipilän hallitus aikoo sementoida sukupolvenvaihdostuella nykyisen pirstalerakenteen.

Tilarakennetta suurempia ongelmia ovat pienet kuviot ja pienet rungot. Reippaasti alle puolet
kuvioista on alle 1,4 ha, mikä on koneketjuja ajatellen kustannustehotonta. Ruotsalaisilla metsänomistajilla kuviot ovat yli kaksi kertaa suurempia. Pienten runkojen kasvatukseen valtio on puolestaan kannustanut energiapuutuilla, vaikka niiden korjuu on kalliimpaa kuin niiden arvo energiana.

Pöhinän ja meiningin sijasta kaipaamme tavoitteellista ja pitkäjänteistä toimintaa muutamassa tulevaisuuden kannalta olennaisessa asiassa.

Ensinnäkin metsänhoidon tasoa on nostettava määrätietoisella pitkäjänteisellä työllä. Biotalouden tulevaisuuden kannalta ei ole kestävää, että pienistä taimikoista vain reipas puolet on hyviä ja varttuneista taimikoista ja nuorista kasvatusmetsistä vain kolmasosa on puuntuotannon kannalta hyviä. Keinot tilanteen korjaamiseksi ovat tiedossa, mutta tahto puuttuu. Organisaatioille on mukavampaa puuhastella hankkeiden ja kampanjoiden parissa kuin hoitaa perustehtäviään.

On seksikästä tuottaa kaupungissa asuville metsänomistajille näennäispalveluita, joista esimerkkinä Suomen metsäkeskuksen hiljan julkistama ”Tiedätkö mikä on metsäsi tuotto?” –verkkopalvelu. Tällainen näennäispalvelu ei vie alaa eteenpäin. Eteenpäin mennään, kun hoidetaan metsät kuntoon kustannustehokkaasti. Palveluorganisaatioiden on siis jatkossa hankittava olemassaolon oikeutus perusasioista.

Metsäpään organisaatioiden on aika tunnistaa ja tunnustaa suurimmat ongelmat. Sitten on käytävä käsiksi niihin, jotka ovat ratkaistavissa. Onneksi metsänhoidon ongelmat on hoidettavissa kohtuullisen nopeasti ja kohtuullisin kustannuksin. Siitä on näyttöjä yhtiöillä ja parhailla metsänhoitoyhdistyksillä. Tila- ja palstarakenteen remontti tulee vaatimaan aikaa, mutta senkin markkinat hoitavat, jos niille luodaan siihen edellytykset.

Heikki Smolander
Jouni Luotonen

Kirjoita kommentti